Vieraannuttaminen ei tapahdu yhdessä hetkessä. Siksi siihen ei myöskään puututa ajoissa ja juuri siinä järjestelmä epäonnistuu.
Lasten vieraannuttamispäivä tuo vuosittain esiin ilmiön, joka on samaan aikaan tunnistettu ja vaikeasti käsiteltävä. Siitä puhutaan usein varoen, joskus jopa vältellen. Tämä varovaisuus on ymmärrettävää. Kyse on lapsista, perheistä ja tilanteista, joissa kukaan ei halua tehdä virhearvioita.
Tämä kirjoitus ei käsittele tilanteita, joissa etääntyminen perustuu lapsen suojeluun tai muihin perusteltuihin syihin, vaan ilmiötä, jossa suhde heikkenee ilman selkeää perustetta.
Silti on välttämätöntä todeta selkeästi: lapsen vieraannuttaminen ei ole pelkästään vanhempien välinen ristiriita. Se on ilmiö, jossa lapsen oikeus toiseen vanhempaansa voi heikentyä vähitellen ja usein ilman, että siihen puututaan ajoissa tai riittävän tehokkaasti.
Jos olet tilanteessa, jossa lapsesi etääntyy sinusta ilman selkeää syytä, tiedät miltä se tuntuu. Muutos ei ole äkillinen. Se tapahtuu hiljalleen. Yhteydenpito muuttuu, keskustelut muuttuvat ja lopulta syntyy etäisyys, jota on vaikea selittää yksittäisellä tapahtumalla.
Lapsi ei riitele. Hän mukautuu.
Lapsi tekee sen, mikä hänelle on mahdollista. Hän hakee turvaa, vähentää ristiriitaa ja sopeutuu ympäristöönsä. Hän oppii nopeasti, mikä rauhoittaa tilannetta ja mikä lisää jännitteitä. Tämä voi johtaa siihen, että lapsi alkaa toistaa toisen vanhemman näkemyksiä tai etääntyä toisesta. Ei välttämättä siksi, että hän haluaisi, vaan siksi, että se on hänelle helpoin tapa selviytyä tilanteessa.
Tämä tekee ilmiöstä erityisen vaikean tunnistaa. Ulospäin se voi näyttäytyä lapsen omana tahtona, vaikka todellisuudessa kyse voi olla sopeutumisesta.
Lainsäädännöllisesti tilanne on selkeä. Lapsella on lähtökohtaisesti oikeus molempiin vanhempiinsa. Tämä periaate ei ole tulkinnanvarainen. Se on kirjattu lakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin.
Käytännössä tämä oikeus kuitenkin toteutuu vain, jos lapsen ja vanhemman välinen suhde säilyy elävänä.
Oikeus ei toteudu paperilla, vaan arjessa, kohtaamisissa, yhteisessä ajassa ja vuorovaikutuksessa.
Juuri tässä kohdin syntyy keskeinen ongelma.
Vieraannuttaminen ei yleensä ilmene selkeinä tekoina. Se ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan prosessi. Se rakentuu ajan kanssa pienistä asioista: sävyistä, vihjauksista, toistuvista viesteistä ja tilanteiden ohjauksesta. Nämä eivät välttämättä täytä yksittäisinä tekoina mitään selkeää oikeudellista kriteeriä, mutta kokonaisuutena niiden vaikutus voi olla merkittävä.
Oikeusjärjestelmä toimii näyttöön perustuen. Se etsii selkeitä tapahtumia, yksittäisiä tekoja ja rajattavia tilanteita. Vieraannuttaminen taas on ilmiö, joka harvoin tiivistyy yhteen hetkeen. Se näkyy vasta ajan kuluessa.
Aika on yksi keskeisimmistä tekijöistä.
Lapsen elämä muuttuu nopeasti. Suhde voi heikentyä kuukausien aikana. Oikeudelliset prosessit taas etenevät hitaasti. Kun asiaan puututaan, tilanne voi olla jo vakiintunut. Tällöin lopputulos ei määräydy pelkästään oikeudellisen arvioinnin perusteella, vaan sen mukaan, mitä on ehtinyt tapahtua ennen sitä.
Tämä asettaa järjestelmän vaikeaan asemaan, mutta samalla se paljastaa sen rajoitteet.
Puolueettomuus on oikeusvaltion keskeinen periaate. Mutta tilanteessa, jossa lapsen ja vanhemman välinen suhde heikkenee, pelkkä neutraalius ei välttämättä riitä. Jos tilanteeseen ei puututa ajoissa, lopputuloksena voi olla se, että jo muodostunut tilanne jää voimaan.
Tämä ei ole tietoinen valinta. Mutta se on seuraus.
Erityisen keskeisessä roolissa ovat sosiaaliviranomaiset: lastenvalvojat, lastensuojelu sekä olosuhdeselvityksiä tekevät asiantuntijat. Näiden toimijoiden tehtävä on arvioida lapsen etua ja tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi.
Käytännössä arviointi perustuu usein rajalliseen määrään tapaamisia, vanhempien kertomaan ja lapsen hetkelliseen ilmaisuun.
Vieraannuttamisen kaltaisessa ilmiössä tämä on ongelmallista. Koska ilmiö rakentuu ajan kanssa, sitä ei välttämättä tunnisteta lyhyissä kohtaamisissa. Lapsen esittämä näkemys voi olla jo muotoutunut tilanteen seurauksena, mutta näyttäytyy arvioinnissa itsenäisenä mielipiteenä.
Lastensuojelussa kynnys puuttua tilanteisiin on perustellusti korkea. Tämä suojaa perheitä liialliselta puuttumiselta, mutta samalla se voi johtaa tilanteisiin, joissa hienovaraisiin mutta merkittäviin ilmiöihin ei reagoida ajoissa.
Olosuhdeselvitykset puolestaan ovat usein ratkaisevassa asemassa tuomioistuimen päätöksenteossa. Niiden painoarvo on suuri. Jos selvitys ei tunnista ilmiötä kokonaisuutena, myöhempi oikeudellinen arvio rakentuu jo valmiiksi puutteellisen kuvan varaan.
Kyse ei ole yksittäisten viranomaisten osaamisesta tai tahdosta. Kyse on rakenteesta, jossa ilmiö, joka kehittyy pitkällä aikavälillä, pyritään arvioimaan lyhyissä ja rajatuissa prosesseissa.
Keskustelussa korostetaan perustellusti lapsen etua. Samalla syntyy riski, että vanhemman asema jää liian vähälle huomiolle. Tämä on ongelmallista, koska lapsen oikeus toteutuu käytännössä vain suhteessa vanhempaan.
Lapsi ei kehity tyhjiössä. Hän tarvitsee vuorovaikutusta, ohjausta ja suhteen, jossa hän voi rakentaa käsitystä itsestään ja maailmastaan.
Kun tämä suhde heikkenee ilman riittävää perustetta, vaikutus kohdistuu lapseen kokonaisvaltaisesti.
Ruotsalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että vuoroasumisessa elävät lapset voivat keskimäärin paremmin kuin lapset, jotka asuvat pääosin yhden vanhemman luona. Tämä viittaa siihen, että lapsen arjessa toteutuva suhde molempiin vanhempiin on merkityksellinen tekijä hyvinvoinnin kannalta.
Myös suomalaisessa tutkimuksessa on tunnistettu, että lapsen hyvinvointi on vahvasti yhteydessä perhesuhteiden laatuun ja molempien vanhempien osallistumiseen arkeen. Vuoroasumisen on todettu olevan yhteydessä lasten psyykkiseen ja sosioemotionaaliseen hyvinvointiin.
Kansainvälisesti kehitys on kulkenut suuntaan, jossa molempien vanhempien roolia on vahvistettu. Vuoroasuminen on yleistynyt ja monissa maissa sitä on tuettu myös lainsäädännöllä. Esimerkiksi Belgiassa vuoroasuminen toimii lähtökohtana vanhempien välisissä erimielisyystilanteissa.
Voisiko myös Suomessa lähtökohtaa kehittää suuntaan, jossa lapsen suhde molempiin vanhempiin turvataan vahvemmin jo varhaisessa vaiheessa?
Jos elät tämän tilanteen keskellä, tärkeintä on ymmärtää, että et ole yksin. Vaikka tilanne tuntuu epäselvältä ja vaikeasti todistettavalta, se ei ole merkityksetön.
On tärkeää toimia johdonmukaisesti, rauhallisesti ja pitkäjänteisesti. Dokumentointi auttaa tekemään näkymättömästä näkyvää.
Lopulta kysymys ei ole vain yksittäisestä perhetilanteesta.
Kysymys on siitä, pystyykö järjestelmä tunnistamaan ja suojaamaan lapsen oikeudet myös silloin, kun ne eivät rikkoudu näkyvästi.
Oikeus ei toteudu sillä, että se on kirjattu lakiin. Se toteutuu sillä, että se pystytään turvaamaan ajoissa.
Kysymys kuuluu: pystyykö järjestelmä toimimaan ennen kuin suhde katoaa vai vasta sen jälkeen?
Ja juuri tässä vieraannuttaminen haastaa järjestelmää eniten.
Jake Hakulinen
Hallitusjäsen